sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Kaksi Pekkaa – menneen ajan kauppiaat Kiteellä, ja lisää Savikon Kankkusista

Savikon uudempi, nykyinen maakauppatalo. Ensimmäinen kaupparakennus tuhoutui tulipalossa, jonka aiheutti katolle lentänyt kipinä.
 
 
Kirkonkylässä sijainnut Kankkusten ”Tuulensuun kauppa” tunnettiin vanhan paikannimen perusteella. Kuva on 1800-luvulta, jolloin isoja näyteikkunoita ei kauppaliikkeissä vielä ollut.

Puhoksen teollisuus, kunnallislain tuomat paikallishallinnon uudet näkymät sekä yleinen valveutuminen olivat alkaneet 1800-luvun loppupuolella muuttaa Kiteetäkin nykyaikaiseksi paikkakunnaksi. Luontaistalous alkoi kääntyä vaihdantatalouden suuntaan ja erilaiset teollisesti valmistetut hyödykkeet tulivat helpottamaan silloin vielä syrjäisen pitäjän arkipäivää. Maakauppa, kuten myös useat käsityöläisammatit, olivat yhä yhteiskunnan tarkan sääntelyn piirissä.
MIEHET TULIVAT kauppiaiksi siten, että Pekka Kankkunen oli vuonna 1875 laittanut nurkkakamari- puodin Ojamäen Lammintaukseen, mutta siirtyi pian Savikolle. Kohta toinen myymälä avattiin kirkolle, Tuulensuuhun. Tavaroita myytiin pitäjälläkin Pekan omistamissa puodeissa. Jo alkuvuosina hän oli laajentanut toimialaa myös kerman keräilyyn. Parhaimmillaan Kankkusen omistamia separointiasemia oli eri kylissä toistakymmentä. Pekka Liimatainen taas perusti kauppaliikkeen kirkonkylälle keväällä 1886 ja myöhemmin Puhokseenkin, ostettuaan sieltä Tuomas Laurikaisen liiketilat. Liimatainen kasvatti yritystään ottaen mukaan jopa meriliikenteen omilla jaala-tyyppisillä aluksilla. Yhdessä näistä muuten purjeitten avulla liikkuvissa "laivoissa" tosin oli apuna pienehkö höyrykone. Laajimman toiminnan vuosina hänellä oli vesillä neljäkin rahtilaivaa, suurimman ollessa kantavuudeltaan noin 170 dw-tonnia. Kiteen kirkonkylässä Tienristin tienoilla miehellä oli komea myymälärakennus varastoineen. Nyt nuo varastorakennukset onneksi ovat säilynyttä kiteeläisen maakaupan historiaa. Oli kulttuuriteko, kun ne aikanaan siirrettiin Neulaniemeen kokoontumistiloiksi.
 
Ensimmäinen Pekka Kankkunen (1854-1936), ateljeeotos kuvattiin Sortavalassa. Ajankohta saattoi olla 1890-lukua.
 
 
Toisen polven Pekka Kankkunen (1890-1943) perheineen. Lapset vasemmalta alkaen: Erkki, Toini, Vieno ja Kirsti. Tilda-puoliso on oikealla.

PEKKA KANKKUNEN ei Iida-vaimonsa kanssa saanut omia lapsia. Ratkaisuksi tuli, että pariskunta adoptoi pojakseen Lammintauksessa asuvan veljen niin ikään Pekka-nimisen pojan. Liiketoiminta kehittyi suotuisasti ja parhaimmillaan 1910-luvulla pelkästään hänen kaksi kauppaliikettään olivat yhteen laskien Kiteen suurin vähittäiskaupan yritys. Meijeri Savikolla kasvoi sekin. Kun omia separaattoreita nyt jo ostettiin maatiloille, kermaa alettiin kuljettaa meijerille voinvalmistusta varten. Jatkon vuosikymmeninä keräilyä tehtiin Savikon meijerin omilla kuorma-autoilla.
MEIJERIN kupeeseen rakennettiin mylly ja ainakin omaa tarvetta palveleva saha. Nykyaikaa oli sekin, että ensimmäisenä Kiteellä nähtiin sähkövalot juuri Savikolla. Meijerin yläkerrassa sijainnutta pientä generaattoria käytti valta-akselin kautta meijerin höyrykone tai viikonloppujen aikana pienehkö maamoottori. Kerrotaan sähköä riittäneen muutaman lähinaapurinkin pirttiä valaisemaan. Kirkonkylään sähköt tulivat muutamaa vuotta myöhemmin, kun Häkönojan reunamalle sijoitettu raakaöljymoottori alkoi pyörittää samaan kopperoon sijoitettua "dynamoa".
 
 
Näkymä kirkonkylän keskustasta 1920-luvun loppuvuosilta. Oikealla Tuulensuun kauppa ja vasemmalla silloinen Säästöpankin konttori. Otto Oikurin talo näkyy sen takana.

 
Savikon meijeri kuvattiin tässä asussa 1940-luvulla.

 
Alkuperäisessä paikassaan Savikon meijeri oli varsin lähellä päärakennusta.

 
Savikon meijeri ympäristöineen 1930-luvun alussa. Navettarakennus alkaa valmistua. Liiketoiminnan lisäksi Savikon Kankkusilla oli iso lypsykarja ja sen ajan mitassa varsin laajat viljelykset.

YHDYSVALLOISTA 1910-luvun alussa lähtenyt lama ajoi meilläkin yrityksiä vaikeuksiin. Kiteellä jopa vauraita talollisia sortui vararikkoon. Siinä suhdanteessa myös Liimataisen kohtaaman haaksirikon takia nikotteleva varustamotoiminta ja moninaiset maakauppayritykset joutuivat suoritustilaan. Sen sijaan Pekka Kankkusen toiminnan jatkolle Karjalan radan valmistuminen vuonna 1896 oli avannut uusia näköaloja. Se toi kätevät kulku- ja kuljetusyhteydet Matkaselän aseman kautta vaikkapa Viipuriin tai Venäjälle. Kyseessä oli iso helpotus, sillä aikaisemmin voita ja muita Kankkusen välittämiä hyödykkeitä oli Pietariin saakka kuljetettu talvisilla hevoskyydeillä.
KITEELLÄ muisteltiin vielä 1950-luvulla komeita Pekanpäiviä niin Liimataisella kuin Savikon Kankkusessakin. Pitäjän herrasväki joutui taiteilemaan kaksien juhlien välillä, kun ei haluttu loukata kumpaakaan päivänsankaria. Kerrotaan syntyneen tavan, että päivällä mentiin Liimataisille ja illan tullen siirryttiin Savikolle.  

 
Pekanpäivien vieraita noin vuonna 1935. Päivänsankari on ”ensimmäinen” Pekka ja seisoo oven vasemmalla puolella etualalla. Hänestä jonkin verran vasemmalle seisoo lapsikatras jonka vasemmassa reunassa näkyy olevan nuoremman Pekan lapset. Tämä Pekka lienee lastensa takana? Kuvasta löytyvät mm. kauppias Saukkonen Kiteenlahdesta, Evald Winter, Ylä-Vaaran Ukko-Simo ja monta muuta vanhemmalle lukijalle tuttua juhlavierasta. Kun klikkaat hiirellä kuvan päällä, kuva avautuu isoon kokoon. Silloin henkilötunnistus helpottuu paljon.

SIELLÄ olivatkin melkoiset Pekanpäivät niin ensimmäisen Pekan kuin hänen kasvattipoikansa, toisen Pekan johtajuuden aikoina. Meijerin pajassa sijainneessa isossa muuripadassa keitettiin hernekeittoa, johon naapurin ja käräjäkirjuri Juho Suomalaisen asuinkumppani Ida Härkösen kertomana hujautettiin höysteeksi kokonainen dritteli voita. Melkoinen määrä, kun tiedetään drittelin kansainvälisesti käytössä ollut normaalipaino, 51 kiloa netto. Vieraita viihdytti Viipurista tilattu torvisoittokunta ja tanssi jatkui aamuun saakka. Sama Ida Härkönen kertoi, että eräissä Pekanpäivissä hänkin tanssi polkkaa niin paljon, että uusien tanssikenkien nahkapohjat olivat aamuun mennessä kuluneet puhki.
 
 
Asiakkaita Savikon kaupassa joskus 1930-luvulla. Tiskin takana seisoo myymälänhoitaja Heikki Toropainen. Sotien jälkeen hän toimi Kiteen verosihteerinä.
 
 
Kiteen Säästöpankin isännistö 1930-luvun lopulla. Monta tuttua löytyy jo ensisilmäyksellä. Toinen vasemmalta on opettaja Emil Eloranta, hänestä seuraavana oikealle kauppias Heikki Saukkonen Kiteenlahdesta, sitten eturivissä opettaja Antti Holopainen Potoskavaarasta, Tuomas Holopaisen isosukki siis, ja hänestä oikealle, edelleen eturivissä, toisen polven Pekka Kankkunen Savikolta.
 
 
Uusi aika on tullut Savikollekin. Erkki ja David Brown 25D kuvattiin talvella 1954.
 
 
Savikon meijerin viimeinen keräilyauto oli Sisu-merkkinen. Kuvassa ovat Erkki P. Kankkunen ja kuljettaja Martti Melanen.

 
"Savikon Erkki" ennätti yrityksensä johdon lisäksi viljelijäntöihin ja auttamaan naapureitakin leikkuupuimurillaan. Tämä on niistä ensimmäinen, Sampo LP657 ja vuosimalli 1958. Taustalla näkyvät Ylä-Vaaran rakennukset. 
 
 VUONNA 1963 Savikolla alettiin miettiä toiminnan jatkoa, kun kilpailijana ollut Kiteen Osuusmeijeri oli fuusioitunut maakunnalliseen osuuskuntaan ja keräilytuote vaihtunut maidoksi. Silloin johto oli jo kolmannen Pekan, Erkki Pekka Kankkusen ja hänen vaimonsa Esterin käsissä. Yrityskauppaan päädyttiin vuonna 1965. Pääosan osti Maitotuote Oy. Maito jalostettiin Kiteellä voiksi ja maitopulveriksi. Nyt meijerinä oli Kankkusten 1930-luvulla rakennuttama navetta. Vuonna 1969 lähes kaikki omistus siirtyi Ingman Oy:lle Vuosien mittaan on tullut uusia järjestelyjä. Nykyisin Ingmanien perheyhtiö on sulautettu ruotsalaiseen alan suuryritykseen, Arlaan. Suomessa toiminta jatkuu Arla Suomi-liikemerkin alla. 


Ester (o.s. Niro) ja vuonna 1923 syntynyt Erkki P. Kankkunen vihkikuvassa. Elokuu 1946.

 
Erkki Pekka ja Ester 7-vuotiaan Pekka-pojan kanssa. Kuva otettiin P. Kankkunen Oy:n 85-vuotisjuhlien aikaan vuonna 1960.


Neljättä polvea Savikon Kankkusten "meijerisuvussa" edustava Pekka Kankkunen täyttää ensi syksynä 65 vuotta.
 
KANKKUSTEN viimeinen yrittäjäsukupolvi, Erkki ja Ester Kankkunen, on jo poistunut keskuudestamme. Savikon maakaupan vierelle vuonna 1982 rakennetun keltaisen tiilitalon isäntänä on sukupolvien ketjussa jo neljäs Pekka Kankkunen. Yksinään asuvalle miehelle tulee tänä vuotena ikää 65 vuotta. Pekka ansaitsee kiitokset, kun avasi juttua varten arkistojaan tarinoidessamme talvisen päivän tunnit helmikuussa 2018.
 
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
KOTI-KARJALASSA 4.huhtikuuta julkaistu tarina on kirvoittanut useita yhteydenottoja. Onneksi palaute on ollut myönteistä. Vielä enemmän puhelinsoittoja on saanut Kankkusen Pekka, jonka arkistolähteitä tarinassa käytettiin. Vaikka saimmekin palstatilaa kokonaisen aukeaman, karsintaa piti ymmärrettävistä syistä tehdä. Haluan hieman täydentää aikaisempaa kerrontaa: Erkki Pekka Kankkunen ennätti koulunpenkille niin, että oli oppilaana Sortavalan ja Joensuun lyseoissa yhteensä neljä vuotta. Vuonna 1939 hän kirjoittautui oppilaaksi Sortavalan kauppaoppilaitokseen. Opinnot keskeytti kuitenkin jatkosodan aikana alkanut asevelvollisuus. Erkki oli jo rintamalla ja vartiointivuorossa joulukuussa 1943, kun hänet tavoitti tieto isän äkillisestä kuolemasta vähän yli 50-vuotiaana. Erkki oli silloin täyttänyt 20 vuotta, siis melko nuori nousemaan sodan päätyttyä P. Kankkunen Oy:n johtoon.
TUSKINPA MONIKAAN tuntee Savikon meijerille sotavuosina tullutta huomattavan suurta merivahinkoa: Englantiin matkalla ollut kauppalaiva joutui ilmeisesti natsi-Saksan sukellusveneen ampuman torpedon tai merimiinan uhriksi. Henkilövahingot olivat nekin varmasti suuret, mutta niitten lisäksi muun muassa melko suuri määrä Savikolla valmistettua voita upposi laivan mukana meren syvyyksiin.
ERÄS YKSITYISKOHTA saattaa askarruttaa monia kaikkein iäkkäimpiä lukijoita: tuskin moni muistaa, että Iida Härkösiä oli Savikolla samaan aikaan vaikuttamassa sattumalta kaksi. Jutussa esilläoleva Iida oli siis "Suomalaisen Iidanakin" tunnettu käräjäkirjuri Juho Suomalaisen taloudenhoitaja, ehkä avopuoliso, sellaisena todella harvinainen siihen aikaan. Hän oli Savikon ja Kiteenkylän Härkösiä, täti muun muassa Hilkka Härköselle, joka oli Kiteenlahdessa Törsävän Teuvo Havukaisen emäntänä. HIlkka ja Teppo löytyvät aukeaman kokoisena tarinana Kiteenlahti-kirjassa.
ERITTÄIN MONET muistavat pienikokoisen naisen Savikon meijerin meijeristinä. Hyvin suuri sattuma on, että hänenkin nimensä oli Iida Härkönen. Tämä Iida oli ollut Uukuniemen Ännikässä toimineen kylämeijerin meijeristi. Kun tuo kylä jäi talvisodan tuloksena Neuvostoliiton puolelle, meijeristiltä meni työpaikka. Jatkosodan aikanakaan siellä ei meijeriä kaiketi käynnistetty uudelleen. Oli ehkä vuosi 1942 kun hänen korviinsa oli Kiteeltä tullut tieto, että Savikon Kankkusten meijerillä on meijeristin työpaikka auki. Yksinäisenä naisena Uukuniemellä asunut Iida tuli paikanpäälle katsomaan asian paikkansapitävyyttä. Hän sai silloin Savikolla johtajana toimineelta Pekka Kankkuselta pestin, jota riitti hänen työurallaan loppuelämäksi. On kunnioitettavaa, että Iida sai asua elämänsä loppuun asti Kankkusten perheessä yhtenä sen jäsenenä. Loppuvuodet kuluivat samassa keltaisessa tiilitalossa jossa suvun viimeinen kiteeläinen "meijeri"-mies. Pekka Kankkunen edelleen asuu.
ARKISTOJA AJATELLEN Savikolla Pekka Kankkusen hallussa on todellinen aarreaitta. Saattaa olla niin, että tämä äskettäin alkanut, jälleen kahden Pekan yhteistyö, tuottaa julkisuuteen vielä uusia lehtijuttujakin.
 

 

 

 

maanantai 19. helmikuuta 2018

Tietopaketti Havukaisten matkasta kesällä 2018

 
Sukuseuran 35v. juhlamatka lähestyy
Havukaisten sukuseuran vuositiedote postitettiin viime lauantaina. Suurin  osa jäsenistöstä saa sen postin jakelussa taannoin tehtyjen muutosten johdosta käsiinsä keskiviikkona 21. helmikuuta. Kaikkiaan kirjeitä lähetettiin noin 220 kappaletta. Saimme jälleen kootuksi 16-sivuisen vihkosen. Olemme muun tekstin lisäksi saaneet tällä kertaa kolme sukuseuran jäsentä kertomaan vihkosessa omaa elämäntarinaansa. Tietoa on siis liikkeellä, mutta ei liene pahitteeksi jos tietyt asiat löytyvät myös täältä Pajapellon nurkan blogista. Onhan se hyvä, että etenkin matkaa koskevat asiat löytyvät helposti vaikka omasta puhelimesta, sillä saattaahan aihe nousta puheissa esille silloinkin kun painettu vihkonen ei ole käsillä.


Viime kesän sukukokous pidettiin veden hengessä Heinävedellä. Aurinkoinen sää suosi tapahtumaa.

Sukuseura perustettiin talvella 1983. Näin ollen elämme sukuseuran 35v. juhlavuotta. Edellisen kerran noteerasimme sukuseuran iän, silloin 30 vuotta kesällä 2013, kun pidimme sukukokouksen Juvan Rapionmyllyllä juhlateemaa muistaen. Tällä kerralla olemme halunneet tarjota seuramme jäsenille jotakin ekstraa. Viime kesänä Heinävedellä sukukokous antoi seuran hallitukselle varsin yksityiskohtaiset ohjeet niin matkan suunnasta kuin majoitusjärjestelyistä. Siksi olemme neuvotelleet matkamme kaikki yöpymiset samaan hotelliin. ”Matkalaukkusulkeista ei haluta”, oli kokouksessa saatu ohje.

Toilasta käsin teemme kaksi koko päivän matkaa. Tarttoon on matkaa vajaat 150 kilometriä, sieltä paluumatkaa Kolkjaan noin 45 kilometriä ja noin 100 kilometriä vielä, niin olemme jälleen hotellilla.
     Narvaan on Toilasta matkaa alle 50 kilometriä ja tämän toisen retkipäivän muutkin kohteet ovat paluumatkallamme hotellille. Narvan retkipäivän aikatauluun olemme lyhyitten siirtymien johdosta saaneet väljyyttä. Se onkin tarpeen edellisen ”Tarton päivän” pitempien ajomatkojen vastapainoksi.

     Olemme löytäneet hyvät lounaspaikat niin Tartosta kuin Narvastakin. Tartossa Dorpat-ravintola tarjoaa noutopöydästä kolmen ruokalajin lounaan. Ennakkovarauksia menyystä ei sinne tarvita, kun jokainen voi ottaa lautaselleen mieleistä ruokaa itse valiten.
      Paluumatkalla Tartosta käymme Peipsijärven rannan vanhauskoisten kylissä. Seudulle on keskittynyt Viron sipulinviljely ja siellä näkyvät myös monet kalastuselinkeinot. Ne tuovat esimerkiksi Kolkjan kylän ravintoloihin oman säväyksensä. Jos ja kun päiväkahvi tai -tee silloin jo maistuvat, Heikki Pöldma esittelee meille siinä tarkoituksessa parikin kahvilaa. Hän on EU:n tukeman Peipsimaan Vierailukeskuksen johtaja ja siksi vierailemme myös vierailukeskuksen matkamuistomyymälä-kahvilassa.

Huomatkaa! Narvassa ruokailemme Tarton yliopiston filiaalina toimivan Narvan sivutoimipisteen tunnelmallisessa Muna Kohvik-ravintolassa. Sinne olemme varanneet kaksi ateriavaihtoehtoa.Yksi menyy on kermainen porkkanasosekeitto rapean pekonin kera lisäkkeineen, porsaanfilee lisäkkeineen ja päälle jälkiruokakahvi tai tee juustokakun kera. Toinen menyy on samettinen metsäsienikeitto lisäkkeineen, paistettu lohifilee runsaine tykötarpeineen ja edelleen jälkiruoka kuten edellisessä ateriaversiossa.
      Pyydämme jo ilmoittautumisen yhteydessä antamaan Narvan ruokailua varten sen ateriavaihtoehdon jonka kukin ryhmän jäsen haluaa. Joudumme sähköpostitse lähettämään valinnat ravintolalle viimeistään 3.8., siis jo ennen matkan alkamista!
      Molempien ravintoloiden annokset sopivat diettiruokailijoille ainakin siinä, että annokset ovat gluteiinittomia ja laktoosivapaita. Narvasta palatessa pistäydymme eräissä koillis-Viron pikkukaupungeissa joita on mainittu alempana olevassa matkaohjelmassa. Niissä paikoissa ennätämme ehkä istahtaa välillä tauoillekin ja kahvitella, jos sellainen porukalle sopii. 
 
 
Majoituspaikkamme Toila Spa on kehittynyt nykyaikaiseksi kylpylähotelliksi.


Toilan kylpylä sijaitsee komealla paikalla Suomenlahden rantaylängöllä.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
Tarkka ohjelma, Havukaisten sukuseuran matka Itä-Viroon  
6.- 9. 8. 2018
Matkan hinta 2-hengen huoneissa on 295 euroa ja 1-hengen huoneessa 365 eur.
Matkapäivien lounaat, Tartto ja Narva, maksavat yhteensä noin 30 euroa. Ne maksetaan ennakkoon menomatkan aikana bussissa.

Majoitus: 3 vrk kylpylähotelli Toila Spa. Puolihoito alkaen päivällisestä maanantai-iltana 6.8. ja päättyen aamiaiseen torstaina 9.8.
Bussikuljetukset: Savonlinja. Laivapaikka- ja lippujärjestelyt: Tohmajärven Matkapalvelu.
Hotellivarausasiat, samoin oppaiden varaaminen retkille yms: Havukaisten sukuseura.

Maanantai 6.8.

Lähtö Kiteen ABC:n pihasta klo 04.30. Ajamme kuutostietä Kitee-Imatra-Kouvola-reittiä lähtösatamaan Katajanokalle, jossa olemme klo 10.30. Bussimatkan varreltakin voi liittyä mukaan. Niille lähtijöille ilmoitetaan tarkempi aikataulu ja valitaan sopivat kohtaamispaikat.
      M/S Viking XpRs lähtee kohti Tallinnaa klo 11.30, jonne saavumme klo 14.00.
Jatkamme bussilla kohti hotelliamme Toilassa. Olemme perillä noin klo 16.30.
      Majoitumme Suomenlahden rantaylängöllä sijaitsevaan Toila Spa-hotelliin. Kylpylän vesimaailma on vapaasti käytössämme koko matkan ajan, samoin sauna ja monet muut virkistäytymispalvelut. Päivällinen.
Tiistai 7.8.
Aamiainen hotellissa. Lähdemme kohti Tarttoa klo 8.30.
Oppaamme odottaa meitä Tartossa ja tulee sovitusta paikasta bussiin. Teemme 2-3 tuntia kestävän kaupunkikiertoajelun ja menemme sitten lounaalle ravintola Dorpatiin. Lounaan jälkeen opas jää bussista pois ja jatkamme matkaa Peipsijärven rantatielle ja siellä sijaitseviin vanhauskoisten kyliin.

     Kolkjasta olemme varanneet paikallisoppaan nimeltä Heikki Pöldma esittelemään vanhauskoisten museota, kirkkoa ja erikoista sipuliravintolaa. Käymme iltapäiväkahveilla Peipsimaan vierailukeskuksessa. Vaikuttavan kaunis Peipsijärven rantatie on osa matkaamme. Päivällinen hotellissa päättää retkipäivän.
Keskiviikko 8.8.
Lähdemme aamiaisen jälkeen kohti Narvaa, joka on Tallinnan ja Tarton ohella Viron suurimpia kaupunkeja. Mukanamme on jälleen pätevä opas, joka kertoo meille tämän Narvajoen rannalla sijaitsevan rajakaupungin historiaa. Joen toisella puolella on Venäjä ja Ivangorodin kaupunki.
     Pysäköimme Narvassa Pietarin aukiolle. Sitten vierailemme Narvan linnassa (lippu 6,-), käymme Ruotsin leijonan patsaalla ja Kreenholmin tekstiilitehtaassa. Käymme katsomassa linnakkeen kasematit sekä komean jokipromenadin.
     Lopuksi menemme lounaalle Tarton yliopiston Narvan oppilaitoksen tunnettuun Muna Kohvik-kahvilaan. Lounaan jälkeen matka jatkuu oppaamme kanssa suuntaan Narva-Jõesuu - Sinimäkien alue, joka on historiallisen vanha taistelukenttä. Viimeisenä kohteenamme on Sillamäen kaupunki. Kiertoajelun päätyttyä palaamme hotellille, jossa meitä odottaa päivällinen.
Torstai 9.8.
Nautimme kaikessa rauhassa aamiaisen. Pakkaamme matkatavarat bussiin ja lähdemme kohti Tallinnaa noin klo 9.00. Kun laiva kohti Helsinkiä lähtee vasta klo 18.00 illalla, meillä on hyvää aikaa edelleen tutustua pohjoisvirolaiseen maaseutuun ja mielenkiintoisiin maisemiin.
       Bussinkuljettajamme on luvannut olla tällä osuudella oppaana. Jossakin sopivassa paikassa nautimme lounaan ja päiväkahvipaikkakin varmasti löytyy matkan varrelta.
Saavumme Tallinnaan hyvissä ajoin niin, että meille jää riittävästi aikaa tuliaisostosten tekemiselle ennen kotimatkalle lähtöä.
       Kokoonnumme satamaan noin klo 17.00. M/S Viking XpRs lähtee kohti Helsinkiä klo 18.00, jonne saavumme klo 20.30. Ajo Kiteelle kestää noin 5,5 tuntia, joten kotona olemme aamuyöstä.


Ilmoittautuminen: sähköpostilla sukuseuran varapuheenjohtaja Leena Väistölle osoitteeseen lessunoma@gmail.com tai puhelimitse hänen numeroonsa 040-514 5926. Havukaisten osalta ilmoittautumiset on tehtävä 31.3.2018 mennessä.

Matkan ennakkomaksu 150 euroa/lähtijä on suoritettava sukuseuran tilille
FI12 5153 0420 0924 33, (OKOYFIHH) viimeistään 30.4.2018. (Huomaa! Tähän on tehty muutos!)

Jo vakiintuneen tavan mukaan Havukaisten sukuseura "sponsoroi" pitkäaikaisjäsenensä matkaa pienehköllä summalla. Etu annetaan yhdelle lähtijälle jäsenperheestä. Sukuseuran osuus vähennetään matkan hinnasta maksun loppusuorituksen yhteydessä. Lähtijät huolehtivat itse matkustajavakuutuksensa voimassa olosta. Kannattaa siis varmistaa hyvissä ajoin ennen matkaa, että vakuutusasiat ovat kunnossa! Muutenkin ilmoitetaan, että käytössä ovat Matkatoimistoalan liiton yleiset valmismatkaehdot.
 

Huolehdi myös, että sinulla on mukana voimassa oleva passi tai Suomen poliisin myöntämä kuvallinen henkilökortti.
 

Ilmoittautumisajan päätyttyä mahdollisesti vielä jäljellä olevat paikat ovat naapurisukuseurojen ja muitten ystäviemme varattavissa 30.4. mennessä. Näittenkin lähtijöiden osalta ennakkomaksu 150 euroa pitää maksaa viimeistään 30.4. Laskun loppusumma on maksettava sukuseuran tilille ajankohtaan 26.6.2018 mennessä. 

Ryhmämme enimmäiskoko on 45-50 lähtijää. 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

perjantai 16. helmikuuta 2018

Aarne Luukkainen valitsi Impivaaran


Jatkosodan päätyttyä Karjalan evakot jouduttiin sijoittamaan eri puolille Suomea. Valtiovallan suunnitelmissa Sortavalan seudun asukkaiden eräs sijoitussuunta oli Pohjois-Pohjanmaa, kuntina muun muassa Kärsämäki ja Pihtipudas. Ajatus oli, että sinne perustettaisiin uusia asutustiloja. Sortavalan seudulla aikaisemmin asuneille Luukkaisillekin tarjottiin sieltä asuinpaikkaa.
NESTORI LUUKKAINEN muisteli suunnitellulle alueelle tehtyä matkaa: Asutusviranomainen vei Aarne ja Nestori Luukkaisen sekä näiden sisaren mies Vilho Gerlanderin ankeaan maisemaan korpisuon reunamalle. Sanoi sitten, että tänne teidän pitää nyt uudet pellot raivata, talot, navetat ja muut tarvittavat elämisen tilat rakentaa. Miehet olivat siinä kolmisin tovin tuumineet ja vastaus paikkojen esittelijälle oli, etteivät Karjalan pojat näihin maisemiin millään kotiudu. Gerlander osti sitten Rääkkylän kunnalta ”kylmän”, rakentamattoman tilan Heino- niemeltä.

Kuva yllä: Aarne Luukkaisen Oldsmobile 1940-luvun loppuvuosilta.

JO SILLOIN suuren perheen isänä Aarne Luukkainen vakautui lopulta maanviljelijäksi Kiteelle Impivaaraan noin 50 hehtaarin määräalalle, jonka hän osti Kytänniemen hovin isäntä Uuno Kainulaiselta. Autonkuljettajana toimineella Nestori-veljellä ei ollut lapsia ja hän asui vaimoineen omistamassaan omakotitalossa Kiteen kirkolla.
AARNE LUUKKAINEN oli ollut Kiteellä aikaisemmin, kun muutti tänne vuonna 1928. Alkuun hän toimi puhokselaisen Toivo Toropaisen linjoilla bussinkuljettajana. Muutamaa vuotta myöhemmin hänellä oli oma kuorma-auto, jolla liikennöitiin Kiteeltä käsin. Sitten mies perheineen muutti Sortavalaan linja-autoilijaksi. Jo ennen sotia Aarnen bussifirmalla oli puolenkymmentä autoa. Kiteellä 1930-luvulla asuessaan Aarnella oli omistuksessaan talo Kiteen keskustassa. Se sijaitsi monien muistaman myöhemmin Marttala-taloksi laajennetun liikekiinteistön paikalla. Evakkokokemusten jälkeen Aarne sanoikin, että jos olisi kaiken tiennyt ennakkoon, hänen olisi ollut viisainta pysytellä yhtäjaksoisesti Kiteellä.


OSA AARNEN lapsista oli syntynyt tai asunut Sortavalassa ennen sotia. Kaikkiaan lapsikatrasta kertyi komea luku: seisemän poikaa ja seitsemän tytärtä. Yksi tyttäristä tosin menehtyi alle kahden vuoden iässä. Suurperheen äiti Hilja oli Jalkasia Rytystä. Aarne Luukkainen itse oli syntynyt Kaalamolla vuonna 1901. Impivaara oli ”kylmä” tila. Rakennuksia sen enempää kuin peltoakaan ei ollut. Siinä suhteessa kaikki piti alkaa tyhjästä.

Kuva: Hilja Jalkanen ja Aarne Luukkainen vihkiäispäivänään kesällä 1926.

ONNEKSI AARNELLA oli ollut omistuksessaan Tienristin hiekkakuoppa ja sillä tontilla olleet vaatimattomat rakennukset. Monet tietävät Tauno Huhtilaisen omistuksessa sittemmin olleen Tienristin talon, joka edelleen seisoo samalla paikalla. Sodanjälkeisellä rakennuskaudella Aarne sai ”omasta kuopasta” myydä isot määrät valu- ja muuraussoraa. Autotallien yhteydessä oli sen verran asuintiloja, että kasvava perhe mahtui siellä sinnittelemään. Kuorma-auto oli tarpeen toimentuloa tukemassa, sillä ajoja oli niin paljon kuin mies yleensä jaksoi ”saföörinä” olla. Siinä sivussa Impivaaraan alkoi nousta rakennuksia ja talon vierellä oleva suo vähitellen avartui peltomaaksi.
 
AARI-VELJEKSESTÄ alkaen pojat alkoivat tulla isän rinnalle myös autoilijoina. Kaikista kehittyi osaavia ja tarmokkaita konemiehiä. Kalevi oli sisarusparven vanhin. Hän toimi taksimiehenä lapsuusiän polion jättämästä jalkavammasta huolimatta. Luukkaisen Aarne itse oli eräs oman aikansa pellepelottomista. Mies kehitteli lukuisia urakoinnissa ja maataloudessa tarvittavia koneita. Hänen suunnittelemansa kaksiroottorinen etulinko sai leikkimielisen nimen ”Myrsky”. Lumitöissä se oli todella tehokas umpisen tien avaaja varsinkin sitten, kun 1960-luvun loppupuolella sen käyttövoimana oli jo järeähkö Ford 5000-traktori.
 
 
Tienristin hiekkakuopassa sijainnut autotalli-  ja asuinrakennus oli Aarne Luukkaisen perheen vaatimaton asuinpaikka sotien aikana ja kohta niiden jälkeen.

 
Rynnäkköpanssarivaunusta tehty traktori muokkaa peltoa Impivaaran uutisraiviolla. Aari on kuljettajana ja nuorempia sisaruksia on päässyt kyydinottoon.
 
IMPIVAARAN ensimmäinen traktori oli ollut varsin erikoinen: Luukkainen sai ostetuksi puolustusvoimien Varkauden varikolta Vickers 6T-panssarivaunun alustan, joka oli merkitty romuksi ja siten jäänyt valvontakomission Neuvostoliittoon määräämistä toimituksista pois. Aarne hommasi aihion Kiteelle ja asensi siihen Chevroletin 4-sylinterisen moottorin. Siitä saatiinkin tehokas vetokone. Nelimetrinen äes tuli perässä reipasta vauhtia ja telakoneen maastokelpoisuus oli pistämätön uutispeltojen alkuun vielä heikosti kantavilla pinnoilla.


Rytyssä asuessaan Aarne rakensi T-mallin Fordista moottorireen, jonka raideväli vastasi talvisen hevostien leveyttä. Vauhdikasta menoa Aarnen ajokilla kerrotaan pyyhällellyn. Vahinkoja tai kolareita ei kuulemma sattunut.

 
Aarne Luukkainen oli bussiliikenteen harjoittajana Sortavalasta käsin 1930-luvulla. Tässä on yksi hänen ajokeistaan.


Aarnen busseja (Pentti Luukkaisen muistamina merkkeinä) Sortavalassa 1930-luvulla. Niitä ovat vasemmalta lähtien Shellben, Diamond, Studebaker, Diamont ja Studebaker.

 
Vuonna 1955 Suomeen tuotiin pieni erä Puolassa valmistettuja Star 20-kuorma-autoja. Kaikkiaan niitä tuli vain 20 kappaletta. Maahantuoja oli liikemies, jonka päätoimiala muuten oli puolalaisen kivihiilen maahantuonti. Aarne Luukkaisen pojat olivat siihen aikaan jo miehen iässä ja työskentelivät Aarnen yrityksissä. Uusien autojen pulassa hankittu Star pääsi kuvaan kahden veljeksen kanssa. Niin kuin näkyy, auton keulassa on vielä punavalkoinen koekilpi.Otoksen taustana on Impivaaran talo ja sen pihakoivujen katve.
 

Luukkaisen suunnittelema teholinko ”Myrsky” 1960-luvun vuosilta.

 
Aarnen keksintö tämäkin: oja-aura jossa kaivuumaiden levitin. Kahteen suuntaan ajettuna syntyi siistiä ojaa eikä jälkitöitä tarvittu.
 

Pelle pelottoman kehitelmä parhaasta päästä: Mini-”työkoneenkantaja” mopon moottorilla. Itsekulkevaan laitteeseen voitiin kasvinsuojeluruiskun asemesta kiinnittää vaihtoehtoisesti 3-metrinen heinänsiemenen kylvölaite.

 
85-vuotiaan Pentti Luukkaisen käsissä harmonikka soi taitajan ottein. 

KUORMA-AUTOILU ja koneurakointi toivat jatkossakin ison osan perheen toimeentulosta. Vuosien mittaan myös Aarnen nuoremmat pojat hankkivat kalustoa omiin nimiinsä. Näin Impivaarasta tuli Kiteellä tunnettu osaavien konemiesten asuinpaikka, josta tarvittaessa löytyi apua moneen lähtöön.
MUSIKAALISUUS on eräs vahva perintö sillä se näkyy vielä neljännessä polvessa. ”Referenssit” vakuuttavat: Aarne itse oli taitava viulunsoittaja ja hän, samoin kuin ainakin kaksi hänen pojistaan, ovat laulaneet tenoreina Kiteen mieskuorossa. Harmonikan taitajia ovat Aarnen pojat Pentti ja Orvo. Sekin on muistettava, että eräs tämän ajan tunnetuista harmonikkataiteilijoista on nuori Anniina Luukkainen, joka pari vuotta sitten voitti Kultainen harmonikka-kisan. Pentti on oikeutetusti ylpeä pojantyttärestään.
 

Anniina Luukkainen on Kultainen Harmonikka-kisan voittaja vuodelta 2016. Kuva on tapahtuman finaaliesityksestä. Anniina aloitti harmonikansoiton opettajan työt Lappeenrannassa noin vuosi sitten.
 

lauantai 10. helmikuuta 2018

Kuuden vuosikymmenen takaista puuhailua


 
Konemiehen uraa aloittelin tämän näköisellä Fordsonilla jo kesällä 1950. Se ero tosin oli, että moottori oli petrolikäyttöinen. Kuva on Englannista ja tässä moottorina on Perkins-diesel. 

Tilasin Maaseudun Koneviestin asiamiespaperit 14- tai 15-vuotiaana, joten vaihtoehtoiset vuodet ovat 1953 tai 1954. Toimin puuhassa noin 15 vuotta, kunnes muiden kiireiden takia pestasin hommaan minua kymmenkunta vuotta nuoremman naapurin. Alkuvuosien Seinäjoella toimitettu ja painettukin lehti oli kauan tavallisen sanomalehden näköinen, värejä ei tuossa lehtityypissä ollut. Ihan alussa sivujakin oli vain neljä.
     Vuosien kuluessa luotiin piiriasiamiesjärjestelmä ja Pohjois-Karjalassa siinä tehtävässä oli agrologi Hannes Volotinen, sittemmin useamman kauden kansanedustaja SMP:n ja SKYP:n riveissä. Hän oli Koneviestin ensimmäisen päätoimittaja Paavo Raukon opiskelutoveri ja ilmeisesti se olikin taustalla hänen tuloonsa yhteyshenkilöksi.

 
Isän ja sedän yhteisesti omistama "mörkö-Majuri" sai pesun kesken heinänteon kesällä 1953. Olin ajelemassa kotiin heinänniitosta kun Joentauksen silta tuli ikänsä päähän. Viisi vuoliaista katkesi yllättäen ja sain kylvyn itsekin jokeen suistuvan traktorin pukilta veteen huiskahtaessani. Onnea oli siinä, etten jäänyt koneen alle. Kuva on tilanteesta, kun traktoria nostetaan kuiville Puhoksen Toropaisten omistamalla kivenraivausvaunulla.
 

Siinä tilanne kun "mörkö" oli vielä alassuin joenpohjalla. Ilkeän kuuloinen läiskähdys kävi ihan korvan juuressa, kun perässä puolihinattavana olleen tsekkivalmisteisen Agrostroj-niittokoneen teräpalkki mätkähti veteen. Isku olisi saattanut osua silloin vasta 14-vuotiaan kuskin takaraivoon, mutta ilmeisesti elonpäivien määrä ei silloin ollut vielä täynnä.
 
Joskus 1960-luvun alussa Paavo Raukko tuli Hanneksen markkinointitoveriksi Joensuussa järjestettyyn asiamieskokoukseen. Silloin oli hyvä tilaisuus antaa päätoimittajalle palautetta ja toivomuksia lehden sisällöstä. Kerrottu kokous pidettiin osuuskauppa PKO:n ravintolassa ja asiamieskuntaa kestittiin ”pitkän kaavan” menyyn sisältäneellä lounaalla. Oma ikä oli tuossa parikymppisen tilanteessa ja tarjoilun täysmittaisen hyödyntämisen esti paitsi silloin varsin puritaaniset asenteet, myös omalla Austin Minillä tehty kokousmatka.
     Asiamiestouhu tapahtui talosta taloon käynti -menetelmällä. Maksut tulivat sitten ajanoloon, usein vasta seuraavan vuoden puolella. Maksutapa oli käteinen, kun pankkisiirto oli silloin maksamisen muotona vielä jokseenkin tuntematon. Siten asiamies joutui toimimaan väliaikaisena rahoittajana Koneviestin suuntaan. Ja kun tilaaja-asiakkaat olivat useimmiten naapureita tai muuten hyvä tuttuja, ei oikein iljennyt hätyyttääkään maksamattomista tilausmaksuista.
 
                         
Kesäkuun alussa 1954 pidettiin Helsingissä messuhallin kentällä Itä-Saksan (DDR) teollisuusnäyttelyt. Innokkaana konemiehen alkuna minäkin matkustin sinne ihmettelemään. Traktoreita oli paikalla IFA- merkkisistä lähtien - kuten taaempana oleva kopillinen traktori. Etualalla on työkoneenkantaja-tyyppinen traktori mallinimeltään RS09/15. Erikoista siinä oli 18-hevosvoimainen 2-sylinterinen ilmajäähdytetty V-moottori, joka tavallisimmin oli Warchalowskin tai myöhemmin myös Schönebeckin valmistama. Tätä Suomessa harvoin nähtyä traktoria valmistettiin seitsemän tuotantovuoden aikana itäblogin peltotöihin kaikkiaan 114.522 kappaletta.
 
 
Syyskesällä 1955 Kankaalaan ostettiin ihan omaksi Allis-Chalmers D-270-traktori. Ei se kovin järeä ollut: tehoa 23 hevosvoimaa ja painoa vajaan tuhannen kilon verran. Yksisiipinen 16" aura kulki rivakasti ja kaikki muutkin  talon konetyöt tällä tehtiin vuoden 1958 loppuun asti. Tammikuussa 1959 siirryttiin Fordson Dexta-aikaan.
 
 
1970-luvun alkuvuosien kevättöitä Kankaalan mäkipellolla. Taustalla olevan "ykkös"- traktorin, David Brown 990AS-mallin peräkärryyn keräilee kiviä talon emäntä ja silloin vähän yli 10-vuotias oma tytär. Itse olen apukoneeksi kunnostamamme vanhan David Brownin kanssa äestyspuuhissa.

Lehteä oli helppo myydä, sillä koneistumisen aika oli vasta nousemassa kuumimmilleen ja alaa koskeva tiedonhalu maaseudulla oli suuri. Erityisen luettuja olivat Vakolan koetusselostusten tiivistelmät. Niitä julkaistiin Koneviestissä ilmeisesti alkuperäisiä painolaattoja hyväksi käyttäen, koskapa muistini mukaan sivut olivat numeroitu ja lehden sivun alareunaan painettuna niiden taitto oli koossa A5. Minäkin leikkasin niitä lehdestä talteen. Vuosien kuluessa sivuista kertyi hyvänlainen nippu, jonka sidoin vahvan nyörin avulla kirjaksi. Sitä tuli paljon luettua, kun omaa uutta traktoria pidettiin haaveissa useita vuosia.

 
Tsekkitraktori Zetor oli 1950-luvun alussa tarjolla kahtena mallina. Parhaimmillaan sitä Hankkijan toimesta myytiin vuodessa nelisen tuhatta kappaletta. Korkeilla takapyörillä oleva tunnettiin mallina 25K. Kuvassa on matalampi Zetor 25A. Sen etuna oli aikansa mittapuulla hyvä maantienopeus,32 kilometriä tunnissa. K-versiolla taittui tunnin ajassa kymmentä kilometriä vähemmän matkaa.
 
Alusta alkaen lehden toimitus seurasi myös maatalouskonealan ulkomaisia lehtiä ja muita julkaisuja. Pikku-uutisina tai laajempinakin katsauksina niitä käännettiin suomalaisviljelijöiden luettaviksi. Kuvilla oli jo silloin oma sijansa informaation tukena, vaikka niitä rajoitetun sivumäärän johdosta tekstiin verrattuna olikin nykyistä vähemmän.  
Mustavalkotekniikka ei muutenkaan ollut niin paljon kuvitusta suosiva kuin nykyiset monivärisinä toteutetut lehden taitot.
     Vielä joitakin muisteluita lehden sisällöstä: Lehdessä oli lukijoiden ideoita -palsta ja mieleen ovat jääneet sen muutamat aktiivit, yhtenä esimerkkinä A. Kuusisto Tarvasjoelta, joka joutui jopa toisten samalle palstalle kirjoittaneiden silmätikuksi ja kiusaamisen kohteeksi. Kirjoittajilta löytyi ideoita ja piirroksia monenlaisille, yleensä puusta valmistettaville traktorin työvälineille, kuten vaikkapa etukuormaajaksi tai erikoistarkoituksiin tehdyksi perävaunuksi. Hydrauliikka oli siihen aikaan vasta kehittymässä ja siksi monet ”suunnitelmat” perustuivat mekaanisiin vivustoihin.
     Ajassa uinuneen ”tilauksen” ansiosta lehti sai alusta alkaen hyvän vastaanoton ja pian uutta lukijakuntaa tuli alkuperäiskohteena olleen viljelijäväestön ulkopuolelta. Ehkä juuri siksi lehden nimen etuliite katsottiin tarpeettomaksi ja se sai pelkistyä nykyiseen muotoonsa Koneviesti. Toimituksessa huomattiin sekin, että painettu lehti ei sellaisenaan riittänyt antamaan kaikkea sitä tietoa, joka haluttiin lukijoille jakaa. Siksi 1960-luvun alussa kustannustoiminta laajeni hetkeksi myös opaskirjojen tuottamiseen. Muutaman vuoden jaksolla valmistui puolenkymmentä lehden toimitussisältöä myötäilevää kirjasta. Omassa kirjahyllyssäni noista julkaisuista muistoina ovat ainakin Salaojittajan opas ja Konemiehen käsikirja.


 Tämä kuva on otettu kesällä 2011. Moottori on Ruppovaaran Gerlanderien omaisuutta. Kuvaan se pääsi siksi, kun talossa oli perimätietona tarina, että oma isäni oli käynyt korjaamassa kesällä 1930 tuon moottorin käyntikuntoon. Tehdasuudessa koneessa oli ollut koontivirhe ja siksi siinä oli rukiinpuintia yritettäessä vain nimeksi tehoa.
 
Muistan erityisesti Koneviestin numeron joulun alla 1957. Siinä esiteltiin Fordin uusi traktorimalli, Dexta. Meillä oli siihen aikaan ajokkina vuoden 1955-mallia oleva ja uutena hankittu Allis-Chalmers D-270-mallin petrolikäyttöinen traktori. Dieselmoottorilla varustettu Dexta tuntui siinä tilanteessa suorastaan viehättävältä vaihtoehdolta.
     Vuoden 1959 alussa sellainen tuli sitten hankittua ja sinisiä traktoreita muutenkin on muutamaa Taavettia lukuun ottamatta omalla tilalla ajeltu. Ehkä nostalgia olikin suurin syy siihen, että reilut puolenkymmentä vuotta sitten sormet suorastaan syyhyivät remontti-intoa, kun sain tiedon miltei romutuskuntoisen Dextan olevan jopa omalla kylällä myynnissä.
     Aikaa myöten Koneviesti sai rinnalleen sisaren, Rakennusviestin. Yhteistilaus Koneviestin kanssa oli melko edullinen. Vielä 1960-luvulla maaseudulla rakennettiin paljon tuotantorakennuksia, nykyarviona myös melko pienille maatiloille. Ehkä siksikin Koneviestin taholta alan julkaisulle nähtiin olevan tarvetta. En tarkalleen muista Rakennusviesti-lehden loppuvaiheita. Oma paikkansa silläkin tiedontuojana oli, vaikka Koneviestin tapaista vankkaa asemaa oman alansa ammattilehtenä se ei mielestäni pystynyt saavuttamaan. 

 
Tässäkin on traktori 1950-luvun alusta. Pikku-Fergussa on jälkiasennettu Perkins-diesel. Tehdasasennetut dieselit olivat näissä traktoreissa brittien Coventryssä valmistamaa Standard-merkkiä. Samassa kaupungissahan valmistettiin myös nämä Ferguson TE20-malliset "harmikki"-lempimellään hyvin  tunnetut traktorit.

Se oli varmaan ajankohtana 1970-luvun alkua, kun ainakin Itä-Suomessa valiolaiset meijerit alkoivat tarjota Simonkatu 6 -osoitteen lehtiä tilattaviksi sillä periaatteella, että maksut perittiin maitotilistä. Siitä johtuen tuo pitäjillä ollut asiamiesverkosto Pohjois-Karjalasta hiljalleen purkautui pois. Silloin Koneviestillä oli jo niin vahva ja arvostettu asema, että lehti alkoi jo sen perusteella itse myydä itseään, eikä asiamiesten tarvinnut olla enää ”apostolintyötä” tekemässä.



 
Dexta-kantaan tuli vielä kerran palattua, kun keväällä 2011 otin kunnostettavaksi jo romutuskuntoon rapistuneen 1962-mallisen traktorin. Vajaa kuukausi ahkeraa puuhastelua palautti Dextan tekniikkansa puolesta uutta vastaavaan kuntoon. Tässä sillä huristelen heinänpöyhintätöissä. Kesällä 2011 oli kunnon heinäpoudat, kuten kuvakin todistaa. Viime keväänä  ajokki sai uuden omistajan. Lähes haikeutta tuntien siitä luovuin.
 

tiistai 23. tammikuuta 2018

Werottaja osasi ennenkin - vaikka toisin luullaan

Monesti valitellaan että verottaja keksii aina uusia kohteita, joista veroa voi määrätä. Taito on kuitenkin vanha. Alla on tekstiä, jossa kerrotaan veroparseelien kohdalla tapahtuneista muutoksista. Veroparseelithan olivat aikoinaan luontaistuotteina kannettuja veroja.

Artikkeli on julkaistu sanomalehdessä "Hämäläinen" 2.12.1864. Lähde löytyy Kansallisarkiston kokoelmista. Kohtalaisen laajaan selvitykseen liittyy myös havainnollisia taulukkoja ja niitä selittävää lisätekstiä muutoksista, mutta kaikkea ei ole otettu lainaukseen mukaan. Tämän päivän lukijalle kirjoituksen vanhakantainen kieliasu on suorastaan virkistävää luettavaa. Weroparseelien lisäksi walaistusaineet ovat harpponeet tuosta ajasta tosi pitkälle. Suomenkielikin on käytössä muuttunut melko paljon noista ajoista  - sanoisiko; yksitoikkoisempaan suuntaan.




Wanhat ja Uudet weroparseelit

Maan werotus Suomessa on hywin sekawa asia; erinomattain on se wero, joka nyt wakinaiseksi (ordinarie) nimitetään, oikein ylimäärin sekalainen. Sentähden, ennenkuin taidamme wertaukseen ottaa wanhat ja uudet weroparseelit, täytyy antaa lyhyn selityksen tämän weron syntymisestä. Se on nimittäin tullut kahdesta eri juuresta, jotka owat maakirjawero sekä talo- ja manttaaliwero. Tämä jälkimäinen taas on syntynyt usioista erinäisistä suostuntaweroista.

Kaikki talot maalla maksoiwat wanhaan aikaan weron kaikesta siitä maasta, joka talon alle kuului. Werotukset tehtiin wuosittain; mutta wero, joka maksettiin pääasiallisesti parseeleissa, tuli näin muodoin warsin mieliwaltaiseksi ja muuttelehtawaksi.

Kustaa I:nen, joka kuoli w. 1560, panetti kaikki maatalot ynnä niiden werot kirjaan, jota maakirjaksi kutsuttiin, ja wero, jota näin muodoin maakirjaan otettiin, sai nimen maakirjawero. Se ei alussa ollut wähäinen, waikka se maksettiin kaikenlaisissa parseeleissa, niin kuin jywät, kaura, woi, tali, suolakala, kapakala, hewoset, naudat, lampaat, karitsat, hanhet, kanat, munat, siat, pawut, herneet, tuohet, niinet, hiilet, halot, hirret, laudat ja päiwätyöt. Näistä sitte aikain kuluessa katosi usioita ja toisia pantiin siaan. Samaten aikain kuluessa otettiin perustukseksi weron laskemisessa se että taloille pantiin etujensa mukaan werolukuja miten paikkakunnassa oli tawallista, esim. äyrimaa, weromarkka, nokka, lehmät jne., joille kullekin luettiin wissi määrä parseelia. Se lasku elikä ilmoitus, joka osotti weroparseelien määrän, kutsuttiin opetukseksi (underwisning), jota siis opetti kuinka paljo ja mitkä weroparseelit kuhunki werolukuun oli luettawa. Näitä opetuksia lienee Suomessa ollut toista sataa, usein warsin kummallisilla nimityksillä, joista esim. sanomme Kulsialan pitäjän opetus, Rengon pitäjän opetus. (Kulsiala lienee johonkin määrään wastannut sitä aluetta, joka nyt Tyrwännöksi kutsutaan).

Maakirjaweron laskeminen oli tämmöisenä aina wuoteen 1849, jolloin muutos tässä toimeen pantiin.

Toinen haara wakinaisesta werosta on talo- ja manttaaliwero. Aikain kuluessa suostuiwat säädyt erinäisiin tarpeisin maksamaan satunnaisia weroja, niinkuin maaretkiwero (landtågsgärden), rakennusapu, linnanapu[1], salpeteriapu, apuhalot, elukkarahat, kyytikulkurahat ja päiwä-työrahat. Alussa oliwat nämät kaikki suostutut määrätyksi ajaksi, mutta 1652 wuoden waltiopäiwillä myöntiwät säädyt nämät olemaan pysywäisinä; kun talonpojisto sittemmin pyysi että maaretkiwero, joka oli näistä maksoista raskain, peräytettäisiin rauhan aikana, wastattiin heille, että, kun tämä wero on otettu ja pantu kruunun kirjoihin wuotiseksi maksoksi, ei Kunink. Majesteeti katso kohtuulliseksi että talonpojisto siitä wapahdetaan. Näin owat nämät satunnaiset maksot muuttuneet wakinaisiksi maasta erottamattomitsi weroiksi. Kun ne kaikki suoritetaan talo- ja manttaaliluwun jälkeen, on niille annettu yhteinen nimi: talo- ja manttaaliwero.



Pieni otos edelliseen artikkeliin jäljempänä olevasta lisäselvityksestä ottaa kantaa talin hinnoitteluun veroparseelina. Tuskin monikaan meistä tietää, että vielä 150 vuotta sitten tali oli hyvinkin tärkeä hyödyke "walaistusaineena" yksinkertaisissa lyhdyissä. Ajat olivat kuitenkin silloin jo muuttumassa:

Sanotaan etta weroparseelien muutoskomitea on ehdotellut talia wähennettäwäksi, jonka siaan jywiä ja kauroja lisättäisiin. Se mielestämme ei ole weromaksajain hyödyksi; sillä tali on niitä aineita, jotta hinnassa laskewat laskemistansa. Wielä parikymmentä wuotta sitten oliwat woi ja tali yhdenarwoiset; ne käwiwät naula naulasta toinen toistansa wastaan. Nyt saa jo panna melkein 2 talinaulaa yhtä woinaulaa wastaan. Tali, joka muinen oli ainoa walaistusaine koko siwistyneessä maailmassa, on nyt saanut niin paljon muita halwempia walaistusaineita kilwoittelemaan, että sen hinta wäkisin täytyy laskea laskemistansa; eikä se suinkaan wielä ole halwimmalla; sillä melkein jokapäiwä keksitään uusia waloneuwoja, jotta tekewät talin tarpeettomaksi. Warsin waikia on sentähden käsittää kuinka mainittu komitea on taitanut ehdotella talin wähentämisen weroparseelien seassa.

Muistuttaa täytyy tässä myös että werohintain paniat tänä wuonna owat talin arwanneet liika korkiaksi, nimittäin 10 markkaan leiwiskä, jota hintaa ei kukaan tässä läänissä ole saanut.