perjantai 19. maaliskuuta 2010

Petterin periaatteita

Nykyaikaikaisempaa apua vian diagnostiikkaan pitää olla, kun kaikilla asentajilla ei ole samaa näkijänlahjaa kuin Peterin periaatteiden esimerkiksi päässeellä. Mutta niin se vain on, ettei tietokonekaan kaikkia vikoja löydä!

Nykykielenkäyttöä on antaa nimitys ”besserwisser” - kaikentietäjä – jollekin henkilölle. Silloin hänet pyritään leimaamaan ja useimmiten kielteisesti siksi, että tämä joko aidosti, tai vain kohonneen itsetuntonsa johdosta, osaa sanoa sen oikean ratkaisun, melkeinpä asiaan kuin asiaan. Onhan noita, eikä usein kovin kaukaa tarvitse hakea!

Jenkeissä on tyypillistä ratsastaa yhden kuningasajatuksen varassa. Vaikka ei uskoisi, monet ovat käärineet menetelmällä miljoonaomaisuuden. Jopa vielä monin verroin suuremmankin. Vuonna 1888 syntynyt Dale Garnegie julkaisi vuonna 1937 teoksen Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Kirja nousi oitis bestselleriksi ja itse Dale lähti kiertelemään laajaa Pohjois-Amerikan mannerta luennoitsijan ominaisuudessa. Sotien jälkeen sama menestys vain jatkui ja kirja on kokonaispainokseltaan maailman ehdotonta kärkeä: kappalemäärältään yli 15 miljoonaa nidettä on painettu kaikilla tunnetuilla kielillä.

Kielteistä vaikutusta asialle ei ole ollut edes sillä seikalla, että Garnegien oppeja ihmissuhdetaidoilla menestymiseksi on nimitetty hännystelytieteen opinalaksi. Mies on manan majoilla, mutta Dale Garnegie- nimeä kantava säätiö jakaa jättiomaisuuden tuotosta edelleen mittavia apurahoja, joista jotkut suomalaisetkin ovat päässeet osille.

Samoin yhdellä johtoajatuksella liikkeellä, mutta ei taloudellisella menestyksellä mitaten aivan yhtä onnistuneesti, oli 1919 syntynyt Laurence Peter. Hän julkaisi vuonna 1969 yhdessä Raymond Hull´in kanssa teoksen The Peter Principle, suomennos oli nimeltään Peterin periaate. Se sai lukuisat ostajansa urallaan edenneistä ihmisistä, niistä jotka löysivät itsensä teoksen pääteesistä: ”On tyypillistä, että lähes jokainen hierarkisessa organisaatiossa etenevä ihminen päätyy lopulta pätemättömyyden tasolleen”. Kirjasta tuli lohduntuoja monelle sellaiselle johtoasemaan nousseelle, jonka suurimmat kompetenssit oli alkuun mitattu suoritustason tehtävissä.

Eräs esimerkki jonka teoksen kirjoittajat nostivat esille, oli tarina automekaanikosta: Mies oli työssään ilmiömäisen pätevä, etenkin jos autosta piti löytää piilevä, harvoin esiintyvä, mutta kiusallinen vika. Asentajan looginen lahjakkuus hämmästytti esimiehiä ja askel askeleelta mies yleni korjaamon johtajaksi. Siinä asemassaan mies joutui uusiin puuhiin, kuten laatimaan työvuorolistoja, neuvottelemaan hankalien asiakkaiden kanssa tai selvittelemään työyhteisön sisäisiä riitoja. Uudessa työnkuvassa lisääntyi asioiden käsitteellisyys ja suoritusten käytännönläheisyys väheni.

Johtotehtävä ei antanut hänen tekniikkaan suuntautuneelle persoonalleen sopivaa henkistä haastetta, eikä ihmiselle hyvin tärkeää saavutuksen ja onnistumisen iloa. Näin oli: ei ainakaan hänen omimmaksi kokemallaan alalla. Oltiin tilanteessa, jota ei ennakkoon ainakaan haluttu eikä uskottu: Päteväksi tunnettu mies ahdistui uusien haasteitten alla. Hän koki, että parempi vaihtoehto on vaikka lähteä johtajavastuusta pois ja hakeutua innovatiivista päättelyä vaatineeseen alkuperäisen työhön.

Itselleni kirja osui käsiin ollessani kunnallisen hierarkian mitalla päätepisteessä, vaikka en sinne pyrkinytkään, valtuuston puheenjohtajan tuolilla. Ei tarvinne erikseen mainita, että samalla paikalla tunsin olevani kuin tuo esimerkin korjaamopäällikkö. Taustani oli, että jouduin viljelijän ammattissa yrittäjävastuuseen miltei lapsena. Ammatti oli sellainen, että vaikkapa kotipellolla tehtynä, työ jäi illan tullessa todistamaan, ettei päivä mennyt hukkaan. Kun myöhempinä vuosina olin yrittäjänä rakennuksilla, voi joskus päivän päätteeksi kokea saman vaikka näin: Hyvinhän työ tänään eteni, kun kahdeksan tai kymmenen uutta lämmityspatteria sai kytketyksi rakennettavana olleeseen verkostoon. Nuijanvarressa ollessani jouduin toteamaan, että luottamustyön tulosten kiistaton mittaaminen on monta kertaluokkaa vaikeampaa.

Opiksi ne puheenjohtajuusvuodet silti olivat. Monenlaisessa hallinnossa ja vastuupaikoilla olin sen kokemuksen jälkeen vielä vuosikymmeniä. Silti luulen, että moni samoissa hommissa myöhemmin ollut koki arvokkaaksi sen, että pystyin heidän omaan identiteettikriisiinsä antamaan vertaisapua: ”Tämä nyt on tätä, usko pois, eivät nämä hommat helppoja ole kenellekään. Koeta vain jaksella!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti